Raveihin!

Tällä erää ei ollut kyse hevosraveista, vaan Euroopan kolmanneksi suurimmalta saarelta kotoisin olevan lajin ylvään edustajan pienten aivosolujen laukkakisoista: pelasimme koirien älypeliä. Paketin mukaan kyseinen huvitus oli tasoltaan haastava...

Palkkiona käytettiin keskittymisen takaamiseksi naminaminaminamiraksuja, koska pelin mukana tulleet namut herättivät vain kevyttä kiinnostusta, joka ei riittänyt poistamaan ulkoisia häiriötekijöitä. 

Kokonaisuudessaan pelilaudalla oli neljä osiota, johon kuhunkin kuului kaksi liikuteltavaa levyä ja yksi irrotettava palikka, joka paikalla ollessaan estää levyjen liikkeet; namut pitäisi siis saada esiin kaivamatta reikää laudan pohjaan, purematta reunoja irti tai säpälöimättä liikkuvia osia. Tämä on oletettavasti se "haaste" johon pakkauksessa viitattiin.

1. erä aloitettiin piilottamalla raksu onton palikan sisään irskin seuratessa asennusta vierestä; tehtävänä oli siis nostaa sylinteri pois ja syödä herkku.

Nosto-operaatio meni loppujen lopuksi helposti. Aluksi ongelmana oli enemmänkin se, että korkin nostettuaan peluri jäi seisomaan paikalleen palikka suussa, miettiväisen näköisenä. Jos tässä vaiheessa meni tekemään virheliikkeen (esimerkiksi kehumaan), puupalan arvo kohosi välittömästi namin yläpuolelle ja terrieri yritti poistua sivummalle sitä pureksimaan. Pelisäännöissä täytyy siis olla tarkka, eikä toistoja voi koskaan olla liikaa.

2. erässä ontto korkki poistettiin ja raksuluu sujautettiin liukulaatan alle piiloon, edelleen karvaisen pelimiehen silmien alla. Fiksun kaverin olisi tässä tarkoitus siirtää laattaa kuonolla tai käpälällä pari senttiä sivuun ja nauttia palkinnosta.

Kannen siirtäminen oli ajankäytöstä ja käyttäytymisestä päätellen selvästi hankalampaa (tai vähemmän luontevaa) kuin korkin nostaminen, mutta antautuihan se pelilauta lopulta. Tätäkin toisteltiin kerran jos toisenkin siinä toivossa, että kaivan-raavin-remuutan-hörsyän-käytös alkaisi ajan myötä siistiytymään.

Pelin päätteeksi tyytyväinen voittaja hymyili selätettyään ruotsalaisen pelilaudan 10-0. Ainakin sopivilla palkinnoilla tämä näyttää Borista kiinnostavan, joten ottelut varmaan jatkuvat. Kykyjen lisääntyessä voi sitten siirtyä haastavammille tasoille, mutta toistaiseksi näkyy riittävän yhdenkin namin metsästys hyvin opastettuna.

Suksimassa

Kevätsateet näyttävät alkavan (kuraa–jee), mutta vielä kerettiin hiihtelemään. Valjaat (tai tarkemmin ottaen koira) pelasivat taas vähän paremmin kuin aiemmin eikä itseään pajukkoon kolmoissolmulle saanutta punaturkkia tarvinnut availla kuin kahdesti. Tässä kohtaa tulee väkisinkin mieleen termi "oppiva eläin"...

Muuten aamulenkki menikin mukavasti, mutta tauolla suksijalle tehtiin selväksi, että irlanninterrierejä ei kuulu kytkeä puuhun termospullon operoinnin ajaksi; tämä ilmoitusluontoinen asia kuulutettiin varmuuden vuoksi naapuripitäjään asti.

Napapiirin sankari

Viikonloppuna pohjoista suosittiin hyvillä keleillä, päivä paistoi ja pakkasta oli mukavasti muutama aste. Missä irski, siellä aurinko, kuuluu viidakon vanha sanonta (vai kummin päin se nyt menikään). No, oli miten oli, kumpikin nähtiin lauantaina napapiirillä huvittamassa yleisöä. Oikea napapiiri tosin liikkuu jatkuvasti, mutta ajatushan se on tärkein.

Joulupukkia ei nähty, vaan eiköhän yksi punanuttu riitä kerrallaan...

Rovaniemeläiset ulkomaanturistit osoittivat varsin avointa kiinnostusta häröpartaista hanslankariamme kohtaan. Taputeltiin, siliteltiin ja ihasteltiin: what a lovely puppy! No niin no...ei ole ensimmäinen eikä varmaan viimeinen kerta, kun tätä pientä sähköjänistä luullaan pennuksi. Nousevan auringon maan tyttöjä ohitettaessa kamerat räpsyivät kuin paremmallekin julkimolle; ihmeellistä napapiirin sankaria saatetaan siis pian ihailla maailman toisellakin laidalla.

Irski-talutin 1-0

Alkuviikosta käytiin riemastelemassa niin metsässä kuin jäälläkin, sekä narussa että irti. Kaikesta päätellen sekä terrieri että sen omistaja hyötyvät enemmän, jos koiralla on mahdollisuus toteuttaa itseään ilman rajoittavia kytkentöjä: narulenkkiä voi huoletta tehdä kilometrikaupalla ilman näkyviä vaikutuksia, kun taas vapaana mellastaessa riittää itse kävellä muutama kilometri ja koira kasvattaa sen omin päin sopivalla kertoimella reissuksi, jonka jälkeen loppuilta ja osa seuraavaakin päivää menee enimmäkseen pötkötellessä.

Irlanninterrieri osaa myös istua paikallaan:

Sitten päivän kysymykseen: mitä eroa on punaisella? -Irski kestää, Flexi ei.

Tämäkin elämän karu fakta tuli opittua kantapään kautta, kun Boris tavoilleen uskollisena kaartoi ulkoilureissulla taas kerran mielenkiintoisen hajun perässä kohti lumipenkkaa. Flexin kantomatka tuli täyteen ja vaikka koira ei sen suuremmin nykäissytkään, sekin vähä oli ilmeisesti tälle taluttimelle liikaa: narun ja nauhaosan välinen kiinnitys antoi periksi, minkä seurauksena naru kelautui laitteen sisään, muovinen kiinnityspala katosi jälkiä jättämättä ja koira jatkoi tyytyväisenä matkaansa Flexin nauhaosa pannan jatkona roikkuen.

Boris jatkoi keskittyneesti kärsä maassa nuuskuttamista eikä ilmeisesti tajunnut, mitä oli tapahtunut. Väliä koiraan ei ollut montaa metriä, mutta lähemmäs kävellessä se tietysti jatkoi jäljen perässä samaa vauhtia kauemmas. Kutsumista ei uskaltanut heti kokeilla, ettei otus sattuisi tulemaan tietoiseksi tuoreesta vapaudestaan. Parinkymmenen metrin Johtaja seuraa -leikin jälkeen Sherlockimme onneksi löysi sopivan merkkauspaikan, pysähtyi ja jäi kiinni.

Päivän opetus: taluttimet kannattaa vaihtaa uusiin ennemmin kuin myöhemmin...

Jääkiituri

Joku tästä meni. Vasemmalle. Ei kun oikealle. Taakse? Varmaan se kiersi tästä. Tuollatuollatuolla! Hetkinen, nyt jäi jotain väliin. Ja jatkuu. Mikä siellä narun toisessa päässä painaa?

Siinäpä niitä mahdollisia ajatuksia aurinkoisena talvipäivänä. Välillä pääsi vähän ääntäkin, mutta sehän kuuluu asiaan kun pääsee viimein tasaiselle eikä kuitenkaan vapaaksi (paikalla kun oli muitakin). Flexin kantomatkasta otettiin kaikki irti kun lumirski ravasi sinne tänne, kaiveli hätäisesti tuulen kinostamaa lunta korvat luimussa, pärskähteli ja koikkelehti ja yritti ulkoilla vähintään viidellä eri tavalla yhtä aikaa. Tätä ei varmaan lasketa pesuksi (karskit urokset kun eivät halua peseytyä), vaikka turkki puhdistuukin...

Canis lupus lutra

Päivän kysymys: kuinka kuluttaa terrierin tehot puolessa tunnissa? 

No, ei tietysti mitenkään. Hyväksi yritykseksi kuitenkin kelvannee uinti, sen verran tämä ylväs aaltojen amiraali nimittäin väsähti koirauinnissa. Polskuttelun ohessa aikaa ja energiaa kulutettiin vänkäämiseen, lelujen venytykseen ja yleiseen mölinään, mutta iso osa ajasta meni ihan siististi kunnollisesti altaan partiointiin.

Pärskeiden peto otti lähes joka kierrokselle lentävän loikan, päätyi pommilla puolisukelluksiin ja kroolasi sitten arvokkaasti lelulle ja takaisin. Uintimatkan pidentämiseksi leluja poimittiin välillä kärsän edestä ylös ja heitettiin uudelleen vähän matkan päähän, mutta oppivaa eläintähän ei ihan helpolla puijata... Fiksuna poikana Boris ilmeisesti laskelmoi ennen rynnäkköä todennäköisyyksiä ehtiä kohteeseen ennen uittajia ja jos näytti siltä, että joku oli liian lähellä altaassa kelluvaa saalista, asiasta huomautettiin varsin kovaäänisesti.

Uintia seurasi pyyhe- ja puhallinkuivaus, minkä jälkeen tyytyväinen kalojen kauhu jolkotteli pikaisen ulkoreissun jälkeen kotipesään syömään ja lepäämään. Tätä lisää!

Kuuraparta

Ensilumi tuli ja suli, mutta onneksi (toistaiseksi) vain Boriksen koiven alla. Valkoista peitettä on vain väriksi asti, mutta riemua siitä kyllä riittää. Taluttajallakin on nyt mahdollisuus nähdä ainakin osa jäljistä, joita tämä korskea uros seuraa kärsä lumihiutaleita pöllyttäen. Koira tuntuu elävän joka hetken enemmän tai, jos mahdollista, vieläkin enemmän täysillä, ja osa vastaantulijoista onkin kysellyt, että "onko se pentu vielä?" Ei, paitsi ehkä korvien välistä.

Jokirannassa käytiin tänään kokeilemassa betoniaidalle hyppäämistä. Boriksella oli ilmeisesti kesän seikkailut vielä tuoreessa muistissa, koska vauhti oli selvästi rajattu niin, ettei vahingossakaan mennä laidan yli. Hyvä näin... Voimien puutteesta ei ole kyse, koska eilen kauppareissulla onnistuttiin hyppäämään noin metrin vauhdinotolla 150-senttisen aidan päälle ja yli, eikä tempaus vaatinut edes sen kummempia houkuttimia. Tästä voitaneen päätellä, että irlanninterrierin kestävän piha-aidan tulee olla vähintään kolmimetrinen.