Alkuviikosta käytiin riemastelemassa niin metsässä kuin jäälläkin, sekä narussa että irti. Kaikesta päätellen sekä terrieri että sen omistaja hyötyvät enemmän, jos koiralla on mahdollisuus toteuttaa itseään ilman rajoittavia kytkentöjä: narulenkkiä voi huoletta tehdä kilometrikaupalla ilman näkyviä vaikutuksia, kun taas vapaana mellastaessa riittää itse kävellä muutama kilometri ja koira kasvattaa sen omin päin sopivalla kertoimella reissuksi, jonka jälkeen loppuilta ja osa seuraavaakin päivää menee enimmäkseen pötkötellessä.
Irlanninterrieri osaa myös istua paikallaan:
Sitten päivän kysymykseen: mitä eroa on punaisella? -Irski kestää, Flexi ei.
Tämäkin elämän karu fakta tuli opittua kantapään kautta, kun Boris tavoilleen uskollisena kaartoi ulkoilureissulla taas kerran mielenkiintoisen hajun perässä kohti lumipenkkaa. Flexin kantomatka tuli täyteen ja vaikka koira ei sen suuremmin nykäissytkään, sekin vähä oli ilmeisesti tälle taluttimelle liikaa: narun ja nauhaosan välinen kiinnitys antoi periksi, minkä seurauksena naru kelautui laitteen sisään, muovinen kiinnityspala katosi jälkiä jättämättä ja koira jatkoi tyytyväisenä matkaansa Flexin nauhaosa pannan jatkona roikkuen.
Boris jatkoi keskittyneesti kärsä maassa nuuskuttamista eikä ilmeisesti tajunnut, mitä oli tapahtunut. Väliä koiraan ei ollut montaa metriä, mutta lähemmäs kävellessä se tietysti jatkoi jäljen perässä samaa vauhtia kauemmas. Kutsumista ei uskaltanut heti kokeilla, ettei otus sattuisi tulemaan tietoiseksi tuoreesta vapaudestaan. Parinkymmenen metrin Johtaja seuraa -leikin jälkeen Sherlockimme onneksi löysi sopivan merkkauspaikan, pysähtyi ja jäi kiinni.
Päivän opetus: taluttimet kannattaa vaihtaa uusiin ennemmin kuin myöhemmin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti