Syyskuisen metsän maasto, iltapäivän vähenevä auringonvalo ja irlanninterrieri. Jos tämä jalo eläin ei paljastaisi itseään ajoittain varsin kammottavalla hajujäljellä ja kilometrin päähän kuuluvalla hörsyämisellä ja tantereen töminällä, se häviäisi helposti sulautumalla ympäristöönsä. Suopursujen katveesta valvovat silmät tuskin havaitsivat ihan kaikkea ympärillä tapahtuvaa, mutta kirsun liikehdinnästä päätellen hajujäljistä oltiin tarkasti perillä koko ajan.
Iltasella muita ulkoilijoita ei näkynyt eikä kuulunut, ja niin sitä päästiin vähäksi aikaa irrottelemaan. Metsä/kalliomaastossa turboahdettu irlantilainen kaahasi kantojen ja runkojen välissä, sykähti rantaa alas kaislikkoon, katosi näkyvistä, aiheutti "kivi tippuu veteen" -äänen jota seurasi sekalaista pärskintää, ja sitten taas hiljaista. Hetkeä myöhemmin punainen pää ilmaantui muutamaa metriä ylempänä olevan kallionreunan päälle, naurava ilme naamallaan. Tätä kun pääsisi tekemään joka päivä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti