Vanha koira ei opi uusia temppuja, mutta onneksi irlanninterrierit eivät vanhene...
Tänä kesänä päätettiin kokeilla liitokiekon noutoleikkiä. Hankittiin kaksi erilaista kiekkoa, paineltiin puistoon ja todettiin, ettei kumpikaan esine kiinnosta pätkääkään, kun kerran voi haistella jälkiäkin.
Toinen yritys aloitettiin muka fiksummin eli poistamalla häiriötä aiheuttava, hajuja sisältävä ulkomaailma. Sisällä ladattiin palkintokaapista kasa makoisia nakinpaloja esille, pyyhittiin vähän kiekkoonkin ja kokeiltiin sitten uudestaan. Tulos: koira tapittaa nakkeja, kiekkoa ei edelleenkään noteerata.
Ties monenko kokeilun kautta päädyttiin lopulta siihen, että koska parrankannattimella ei ole minkäänlaista intressiä noutaa, poimia eikä kantaa (mutta kylläkin yrittää päästä palkintoon käsiksi ilmaiseksi), täytyy logiikan rakentelu aloittaa ihan alusta. Pienen hiomisen jälkeen punakone alkoikin tajuta, että jos avaa suun kun pehmeä kiekko tulee kohti, siitä seuraa nakki. Muovikiekko vieroksutti jo metrin päästä, joten pitäydyttiin kangasmallissa.
Muutamien harjoituskertojen jälkeen on päästy siihen, että yllyttämällä Boris osaa jo loikata heitetyn kiekon perään lyhyen matkan päähän, napata sen ja puolivahingossa tuoda takaisin; siis voiton puolella ollaan (jee!) ja matkaa pidennetään vähän kerrallaan. Selvästi tässä on jonkinlainen ajatus syntymässä, ja ulos päästään varmaan sitten, kun sisätiloista viimein loppuu mitta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti